Begiinit

Begiiniä esittävä veistos Amsterdamin entisen begiinitalon (Begijnhof) pihalla. Margaretha de Goede-Taalin veistos pystytettiin vuonna 1984, kolme vuotta sen jälkeen, kun talon viimeinen begiini, sisar Antonia oli kuollut 84 vuoden ikäisenä.

Begiinit olivat katolisen kirkon piirissä erityisesti keskiajalla toimineita maallikkonaisia, jotka omistivat elämänsä ”Kristuksen seuraamiselle”: yksinkertaiselle ja vaatimattomalle elämäntavalle, intensiiviselle rukouselämälle, hartaudenharjoitukselle ja laupeudentöille. He elivät tyypillisesti kaupungeissa ja usein omissa yhteisöissään, begiinitaloissa tai -konventeissa. Begiiniliikkeen rinnalle syntyi vastaavantapaisia miesten, usein alempien yhteiskuntaluokkien köyhien miesten ryhmittymiä, joista tunnetuimpia nimitettiin begardeiksi.

Begiiniliike vaikutti erityisesti Alankomaissa mutta muuallakin Euroopassa, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, voimakkaimmillaan 1200-luvulta 1500-luvulle, mutta Alankomaissa eli begiinejä vielä 1900-luvulla. ”Viimeiseksi begiiniksi” väitetty Marcella Pattyn kuoli Belgian Kortrijkissa 92-vuotiaana 14. huhtikuuta 2013.

Nimitys

Begiini-nimityksen alkuperä on epäselvä ja kiistelty. Sanaa on yritetty johtaa esimerkiksi oletetusta vanhasta hollanninkielisestä verbistä *beggen ’rukoilla’, Liègen begiinitalon perustajana pidetyn 1100-luvun papin Lambert le Bèguen tai 600-luvulla eläneen ja tarun mukaan uskonnollisia naisyhteisöjä perustaneen brabanttilaisen Pyhän Beggan nimestä. Koska kirkon järjestöjen ja sääntökuntien ulkopuolella eläviä begiinejä toisinaan epäiltiin kerettiläisyydestä, begiini-nimityksen on joskus myös selitetty johtuvan albigenssien harhaoppiseksi julistetun lahkon nimestä.

Elämäntapa

Toisin kuin nunnat, begiinit eivät vannoneet elinikäistä maailmasta luopumista vaan saattoivat halutessaan jättää yhteisönsä esimerkiksi mennäkseen naimisiin. Begiinit eivät periaatteessa luopuneet omaisuudestaan, vaikka heiltä edellytettiinkin vaatimatonta ja yksinkertaista elämäntapaa. He elättivät itsensä tarvittaessa omalla työllään, esimerkiksi käsityöllä tai opettamalla lapsia. Begiiniyhteisöt olivat itsenäisiä ja toisistaan riippumattomia, niitä oli erikokoisia, ja niissä saattoi elää tietystä yhteiskunnallisesta taustasta tulevia tai eritaustaisiakin naisia. Yhteisöillä saattoi olla kullakin johtajansa, mutta begiiniliikkeellä kokonaisuudessaan ei ollut keskusjohtoa eikä yleistä säännöstöä.

Begiinikonventit palvelivat ympäristön asukkaita esimerkiksi huolehtimalla sairaista ja kuolevista, begiinitaloissa kehrättiin ja kudottiin, pestiin pyykkiä, pantiin olutta ja leivottiin leipää. Begiiniyhteisöt saattoivat olla naisille voimaantumisen paikkoja, ja niistä käsin myös kritisoitiin kirkon epäkohtia, esimerkiksi mahtavien kirkkoruhtinaiden elämäntapaa.

Suhde kirkkoon ja yhteiskuntaan

Begiinien ja begardien suhde kirkkoon oli alusta alkaen jännitteinen. Ilman valvojaa ja holhoojaa elävien naisten pelättiin sortuvan joko siveettömyyteen tai kerettiläisyyteen, ja jo 1200-luvun kirkonmiesten kirjoituksissa mainitaan vilpittömien ja hurskaiden begiinien ohella ”väärät begiinit”, joille teeskennelty hurskaus oli vain moraalittoman elämäntavan peittelyä. Begiinien ja begardien omaehtoinen hartauselämä saattoi johtaa katolisen kirkon opin kannalta kyseenalaiseen mystiikkaan, esimerkiksi mystiseen panteismiin. Kirkko pyrkikin rajoittamaan tai kieltämään heidän toimintaansa, ja joskus heitä suorastaan vainottiin. Viennen kirkolliskokous 1312 kielsi begiinien toiminnan, mutta paavi Johannes XXII salli sen jälleen 1321. Osa begiiniyhteisöistä liittyi kirkon sääntökuntien, esimerkiksi fransiskaanien tai dominikaanien yhteyteen maallikkosisarjärjestöinä.

Jatkuvista kerettiläisyysepäilyistä huolimatta begiinilaitosta arvostivat sekä keskiajan uudistushenkinen papisto että kaupunkien asukkaat, ja begiinien edustamat arvot sopivat hyvin yhteen kehittyvän kaupunkiporvariston arvojen kanssa.